Joskus kuulee sanottavan, että menneitä ei kannata kaivella. Että on parempi mennä eteenpäin ja jättää vanhat murheet taakseen.
Totta toinen puoli, sanoisin. Nimittäin jatkuva menneiden märehtiminen ei tosiaan vie eteenpäin, jos asian käsittely jää tuskailun tasolle ilman todellista kosketusta tilanteeseen liittyviin tunteisiin.
Toisaalta kaikista asioista ei pääse eteenpäin ilman niiden kohtaamista ja käsittelyä.
Kirjoitin vastikään someen että annetaan kaikkien tunteiden tuntua.
Entä kun ne tunteet ovat kestämättömiä? Kun mieli on täynnä sietämätöntä ahdistusta tai lähipiiri kavahtaa jokaista tunnepurkausta. Ja joku tulee sanomaan, että anna tunteiden tuntua. Onpa typerä ohje!
Minäpä avaan asiaa.
Tunteet ovat monesti hankalia kavereita. Ne sinkoilevat ja purskahtelevat hallitsemattomasti sinne tänne ja niitä yrittää painaa sivuun etteivät ne häiritsisi elämää. Tai ne muuttavat koko elämän värittömäksi ja ankeaksi eikä niistä saa otetta. Tai ehkä ne kulkevat mukana tiukasti pois pakattuina iloisen hymyn takana.
Yhteistä näille kaikille variaatioille on yritys päästä hankalista tunteista eroon. Ilman niitä kaikki olisi hyvin, saatat ajatella.
Tunteiden työntäminen pois ei kuitenkaan hävitä niitä mihinkään. Siksi tunnetyöskentelyn lähtökohdaksi on otettava tunteiden kohtaaminen.
Kun nykyhetkessä on hankala olla, tulee haaveiltua muutoksesta. Joskus aivan toisenlaisesta elämästä kuin mitä tällä hetkellä elät.
Jospa olisi enemmän aikaa… ja vähemmän stressiä. Enemmän iloa. Terveempi olo. Ei ahdistaisi. Saisi nukuttua. Tarkoitus elämälle. Jos olisi itse toisenlainen. Olisipa helpompi olla.
Kuten hiljattain kirjoitin, muutos edellyttää tunteiden kohtaamista. Kun uskaltaa kohdata nykyhetken ja todellisuuden, on helpompi nähdä polkuja muihin suuntiin. Eteenpäin voi lähteä vain siitä missä tällä hetkellä on.
Muutoksen tarve on kaikilla omanlaistaan. Kaikki eivät tarvitse pitkiä terapioita päästäkseen eteenpäin ja voidakseen paremmin. Toisille taas pelkkä rentoutumisen opettelu ei riitä, jos on tarve suuremmalle elämänmuutokselle tai menneisyydessä on liikaa käsittelemättömiä asioita.
Millaista muutosta sinä kaipaat?
Joskus elämästä tuntuu puuttuvan suunta. Ehkä tuntuu ettet tiedä mitä elämältäsi haluat, ja muutosta suuntaan tai toiseen on vaikea saada aikaan. Tiedät kuitenkin, ettet ole tyytyväinen nykytilanteeseen ja jotain ratkaisuja pitäisi tehdä.
Jumittava olo kätkee usein alleen tunteita, joita on vaikea kohdata. Seurauksena voi olla ahdistuneisuutta ja masentuneisuutta, josta on vaikea päästä omin voimin irti.
Miltä tuntuu kertoa mielipiteitään tai omia tunteitaan muille?
Etenkin itselle merkityksellisten, niiden todella tärkeiden asioiden sanominen ääneen voi olla hermostuttavaa. Syke kohoaa, hikoiluttaa, vatsaa vääntää.
Mitä ne muut ajattelevat? Sopiiko olla tätä mieltä, onko tässä porukassa turvallista sanoa näin?
Nobody can tell ya
There’s only one song worth singing
They may try and sell ya
’Cause it hangs them up
To see someone like youBut you gotta make your own kind of music
Sing your own special song
Cass Elliot
Yksi upeimmista asioista minkä työssäni näen, on se kuinka asiakkaat löytävät itsestään luottamusta ja uskallusta olla juuri sellaisia kuin ovat.
Maailma kyllä tekee parhaansa kertoakseen jokaiselle meistä että pitäisi olla reippaampi, tehokkaampi, menestyvämpi… Ja toisaalta valitettavasti edelleen kulttuurissamme erityisesti muiden kuin miesten tulisi ymmärtää olla myös kilttejä ja rauhallisia, ja varoa olemasta liian äänekkäitä tai näkyviä.
Tiedätkö… Ei tarvitse kuunnella.
Olen seuraillut viime aikoina ilmastonmuutokseen liittyvää uutisointia, jossa esiintyy jatkuvasti sellaisia ilmaisuja kuin ilmastonmuutoksen uhka, sen torjunta tai taistelu sitä vastaan.
Jäin miettimään mitä sanavalinnat kertovat laajemmin kulttuuristamme, kun ongelmia lähestytään taistelun ja torjunnan näkökulmasta. Eikö sama päde myös henkilökohtaisella tasolla?
”Kyllä minä pärjään”, saatat ajatella.
Koronan ja rajoitusten keskellä, poikkeusoloissa, stressaavassa työssä, vaikeissa ihmissuhteissa. Aina on niitä, joilla asiat ovat huonommin, vai mitä? Niitä, jotka oikeasti tarvitsevat apua.
Sitten sitä vähän niin kuin tulee vetäydyttyä omiin oloihinsa pärjäämään. Odottelemaan, että tilanne helpottaa. Ehkä muutaman viikon päästä, tai kesällä?
